Käynti julkisella puolen suunnittelussa oli mieltä ylentävä siinä mielessä, että luulin, että julkisella tehdään ainoastaan IVF:fää pitkällä kaavalla.
Minun kohdallani myös lyhyt kaava tulee kysymykseen, koska se toimi viimeksikin ja koska lyhyellä kaavalla hyperstimulaation riski on pienempi. Minulla siis PCO-tyyppiset munasarjat ja kun viimeksikin olin niin kipeä, niin jotenkin sekin vaikuttaa tähän, että lyhyt kaava olisi parempi.

Vähän taas revittelyä jälleen uudelle (onneksi ihan mukavalle) lääkärille ja verikokeet. Halusivat testata AMH (?)-arvot (täytyypä googlata) ja hepatiitti näyte piti jälleen uusia. AMH:n halusivat tietää, jotta voisivat arvioidan tarvittavan lääkityksen (Puregon) määrän. Ajattelivat nimittäin, että vieläkin pienempi annos (kuin edellisen hoidon 150 yksikköä/pvä) riittäisi. Ihanaa -mitä vähemmän hormoneja, sen parempi. Myöskin ihanaa, ettei tartte sumutella, nenäsuihkeella kun tuntuu olevan aika paljon sivuoireita, jos kanssabloggaajia on uskominen. Toki pitkällä kaavalla jos mentäisiin, ei tarvitsisi pistää Orgalutrania. Mutta ei mulla siitä kai tullut mitään sivuoireita, joten lyhyt kaava Orgalutran pistoksineenkin olis mulle hyvä.

Julkiselle siis vaan soittoa sitten, kun pakkanen on tyhjä ja tuntuu siltä, että jaksaa lähteä uuteen IVF rumbaan.

Toivon niin niin niin niin paljon, ettei siihen tarvitsisi lähteä. En pelkästään sen vuoksi, että saisimme sen perhanan vauvan, vaan sen takia, että se koko IVF hässäkkä oli (fyysisesti) niiiin perseestä. Inhottavampia juttuja, mitä tiedän. Hautoa ja "kävellä varovasti" ja litkiä litratolkulla vettä jne. Jes, arvasit oikein. Mä alan olee melko turhautunut tähän kaikkeen. Tähän koko projektiin ja kaikkeen tähän liittyvään.

Jokatapauksessa uutta PAS:sia luonnolliseen kiertoon yritetään. Tänään (kp10) ultrassa vasemmalla puolella 12 mm folli. (Viimeksi kp11 oikealla puolella 13mm folli) Jos vanhat merkit pitävät paikkansa tai siis LH-huippu tulee samaan aikaan kuin viime kierrossa -mikä noiden lukemien valossa näyttää todennäköiseltä -siirtoa ei päästä tekemään (alkionsiirtoja ei tehdä sunnuntaisin). No, ovulaatiotikut taas esiin ja testailemaan. Sillähän se selviää. Tämä on taas näitä asioita, joille ei itse voi mitään, niin turha stressata.

Aloitin kuitenkin taas foolihapon syönnin, kun julkisen puolen lääkäri sitä suositteli.

Julkisella puolella oli muuten melko tiukka linja kaksosten siirtoon. Siitä ehkä lisää toiste. Nyt pakkaamaan. Aamulla pieni pikabreikki eurooppaan.

Se siitä.  Ei tullut kaksosia, ei edes yhtä. Tänään oli siis virallinen testipäivä. No, testi näyttää edelleen negaa. Vuoto ei kuitenkaan ole oikein alkanut kunnolla.
Mitä nyt? En tiedä. Kai mun täytyy soittaa klinikalle huomenna.

Voidaankohan seuraava siirto tehdä jo tähän näillä näppäimillä (?) alkavaan kiertoon vai pitääkö pitää yksi luomukierto välissä? Mistä tästä tietää, milloin laskee tämän kierron alkaneen, kun tämä tiputtelu on niin epämääräistä.

V*tuttaa.

Onneks muuten elämä hymyilee, uusi duuni maistuu, treeni kulkee, koulusta ropisee opintopisteitä, oppari edistyy odotettua paremmin ja oma koti ja auringonpaiste & aavistus lähestyvästä kesästä pitää mielen korkealla. Tulevan äitienpäivän kunniaksi pysyn pois blogistaniasta. Ystävällinen vinkki kaikille, kenellä meinaa mennä herne nenään äitiydestä nauttivista tuttavistaan (heillä kai on siihen oikeus?): pysykää sunnuntaina pois feissarista. Miksi ihmeessä menisit sinne pahoittamaan tahalleen mielesi?

Peace, love and understanding dudes!

Testasin aamulla. Ei-raskaana. Mutta vuotokaan ei ole iltaan mennessä alkanut. (Tosin se saattaa pysyä pois Lugejen voimalla)
Virallinen testipäivä on tiistaina.

Ei hätää. Ei tunnu missään. Toiveet pääsivät nousemaan vasta to iltana, joten en kerinnyt kauaa haaveilemaan enkä toivomaan.

Ei muuta ku uutta putkeen vaan. Tai no, enste täytyy hankkia rahoitus.

Parin viikon päästä olisi julkiselle puolelle IVF:n suunnittelukäynti, mutta emme voi aloittaa julkisella ennenkuin olemme käyttäneet pakkasen tyhjäksi yksityisellä. (Siellähän on siis vielä kahdessa oljessa kaksoset eli mahdollisuudet kahteen siirtoon.) Ja yksityisellä PAS siirtokin tuli maksamaan lähes 900 euroa!

Tässähän alkaa taas jännitys ja toivo nousta väkisinkin. Taas. Vaikkei haluis.
Joka h******n kuukausi sama juttu. Ei jaksais. Mutta ei auta ku... toivoa.

Perun siis muutaman päivän takaiset puheeni normaaleista oireista. Nyt ei ole mitään oireita. Ei siis mitään. Eli siis ei mitään tietoa myöskään tädistä.

Joko olis mun vuoro? (Uskaltaisko tässä nyt toivoa?)

Siskon kanssa keskustelimme äitiydestä taannoin ja keskustelun lomassa hän sai henkisen korttitaloni horjumaan kommentillaan, että meidän äiti oli paras äiti minulle.
Meillä on siis sisaruksieni kanssa huomattava ikäero, minun ollessa ns. iltatähti eri isästä. Olemme alkoholistiperheestä ja kaikilla meillä on enemmän tai vähemmän rikkinäinen lapsuus. En lähtisi vertailemaan keskenään kenellä meistä oli kurjin lapsuus, mutta väkisin mieleeni alkoi tulvia kuvia, jotka irvailivat: parasta äitiyttä toden totta.

Kuvat toivat mukanaan paljon kipeitä muistoja. Nyt lapsettomuushoitojen aikaan ei ole ihan hirveästi ylimääräistä henkistä kapasiteettia käsitellä lapsuuden traumoja. Kapasiteettia tai ei, niin valitettavasti painajaisille ei voi mitään. Usein kyllä pystyn työntämään ajatukset sivuun, mutta joskus se on todella hankalaa. Varsinkin yöllä, kun on hiljaista ja pimeää ja maailma nukkuu. Silloin alkaa kela pyörimään ja näen elävästi silmieni edessä yli 20 vuotta vanhoja tapahtumia; kuinka äitini miesystävällä en pystynyt nukkumaan illalla, kun kuuntelin hiljaa peiton alla, milloin huuto ja tappelu alkaa ja joudumme hipsimään yön selkään ja pyytämään yösijaa lähettyvillä asuvilta sukulaisilta. Kuinka kesälomamatka mökille huipentui siihen, että äitini miesystävä raahaa äitini jalasta ulos mökistä pihalle, jossa hakkaa häntä heinäseipäällä, kunnes minulla naksahtaa jokin päässä ja alan kiljumaan hysteerisesti ja näin hälytän miesystävän juoppokaverit pihalle. Kuinka samaisella lomareissulla olin kuolla huolesta, kun jouduin jättämään lemmikkimarsuni vieraiden hoitoon ja itse yöpymään toisilla vierailla, kun äitini lähti paikalliseen ryyppäämään. Kuinka äiti usein jätti tulematta konsertteihin/näytelmiin tai muihin minulle tärkeisiin tapahtumiin, koska makasi kotona krapulassa. Parhainta äitiyttä kerrakseen.

Nämä kelat eivät ole jättäneet minua rauhaan vieläkään ja kiusaavat minua ajoittain. Koska nämä kelat ovat nyt pyörineet jo tovin päässäni, niin ajattelin kirjoittaa ne tänne  -jospa tämä saisi pahan olon purkautumaan mielestäni. Näitä asioita varmaan joutuu puimaan varsinkin sitten, jos/kun itse odottaa lasta ja aloittaa kasvun äidiksi. Vai onko se alkanut jo? Siksikö nämä asiat ahdistavat enemmän kuin ennen?

En tänä päivänä kestä yhtään huutamista, jo pelkkä äänen korottaminen saa oloni epämukavaksi ja adrenaliinin virtaamaan suonissani. Minulta ei löydy myöskään paljoakaan toleranssia humalaisille ihmisille, vaikka olen itsekin aikoinaan ottanut aika reippaasti. Humalaisten ihmisten seurassa olo on levoton ja kurkkua kuristaa.

Jotakin hyvääkin siinä, että joutui kasvamaan alkoholin huuruisessa maailmassa väkivallan uhan leijuessa jatkuvasti ilmassa. Muistan vannoneeni teininä, että jos poikaystäväni ikinä koskaan lyö minua edes kerran, niin se loppuu siihen. Ja näin todella kävi, ensimmäinen vakavampi parisuhteeni päättyi siihen, kun silloinen poikaystäväni hakkasi minut. Lähdin kävelemään (onneksi pääsin vielä kävelemään) enkä koskaan enää kuullut hänestä. Tänä päivänä harmittaa ainoastaan, etten tehnyt rikosilmoitusta asiasta.

Toivoisin itse olevani hieman parempi äiti tai ainakin sellainen äiti, joka ei toiminnallaan aiheuta iäisiä traumoja tai painajaisia lapselleen ja antaisi mahdollisesti hieman parempia malleja kuin oma äitini antoi minulle. Katkera en ole ja rakastan äitiäni; kaikki antaa resurssiensa mukaan.

Sivulaatikossa laskuri kertoo, että pian ollaan yritetty pari vuotta. Pari vuotta rämpimistä tällä polulla, jossa toivo ja  usko sekä epätoivo, turhautuminen ja suru vuorottelevat. Kahden vuoden aikana on plussatuulet puhallelleet ja ympärille on onneksi tullut paljon plussia. En ole katkera, en kateelllinen, mutta surullinen kyllä –siitä, että olen itse vielä kahden vuoden jälkeen lähtöruudussa. En piirunkaan vertaa lähempänä maalia.

Onneksi moni muu asia elämässäni on kuitenkin hyvin. Sitä yritän aina muistaa itselleni muistuttaa. Osaan onneksi nauttia niistä asioista elämässä, joita minulla on enkä jää pyörimään itsesääliin ja surkuttelemaan niitä kaikkia asioita, joita elämästäni puuttuu. Osaan myös nauttia niistä kaikista asioista, joihin olen lapsettomana etuoikeutettu. Pitkät aamu-unet, päiväunet, ravintolaillalliset miehen kanssa, ex-temporee tapaamiset kavereiden kanssa, mahdollisuus tehdä vähän pitempään töissä, jos siltä tuntuu...

Kuinka kauan jaksan olla onnellinen näistä asioista, kun olen jo (yli) kaksi vuotta ollut valmis luopumaan näistä? Kuinka kauan minun täytyy odottaa päästäkseni luopumaan näistä? Vai pitääkö minun nauttia vapaudestani koko loppuelämäni?

Normaaleja oireita alkaa pukkaamaan, rinnat alkavat kipeytymään ja alavatsassa nippailee tuttuun tapaan. Huomenna/ylihuomenna täti varmaan tulee kylään.
VTT.

Ei nippailuja, ei väsymystä, ei  sitä eikä tätä. Ei mitään normaalista poikkeavaa.
Toki vauhti on niin kova, että en ole varma kerkeisinkö huomaamaan mitään normaalista poikkeavaa, jos sellaista olisi. Töissä tehdään pitkää päivää, kun tavallaan teen kahta työtä yhtä aikaa. Viimeiset koulutehtävät tältä keväältä palautin eilen –ihanaa. Nyt opinnäytetyön kimppuun ja sen jälkeen enää muutamat rästikurssit ensi syksynä.

Eli arvata saattaa, että vauhti on 100. Joku voisi ajatella, että olosuhteet raskautumiselle on 0. No, jos se on stressaamisesta kiinni, niin kyllä. En varmasti ole raskaana. Viikolla heräsin kahtena yönä pohtimaan syntyjä syviä ja kaikkia kummallisia asioita –varma stressin merkki. Töissä on tullut tehtyä niin pitkää päivää, että henkireikäni liikunta on jäänyt vähälle ja se kostautuu heti.

Usko raskautumiseen ei siis ole kovin korkealla  –olin jo alunperin sitä mieltä, että tämä on huono ajankohta. MUTTA: toisaalta Murphyn laki sanoisi, että tulen raskaaksi juuri nyt, kun aloitan uudessa tehtävässä. Miten noloa se olisi mennä kertomaan uudelle esimiehelle heti alkajaisiksi, että by the way jään äikkärille.

No, noin viikon päästä olemme jälleen viisaampia tämän asian suhteen.

Mulla on sellainen aika välinpitämätön olo. Menen päivä kerrallaan. En enää jaksa haaveilla enkä kauheasti osaa enää uskoa raskautumiseen. Toki toivon raskautumista enemmän kuin mitään muuta. Jos jollain lukijalla on vielä uskoa raskautumiseni suhteen, niin sitä toivoa saa nyt valaa minuun. Itseltä on usko loppu.

Istuin koko päivän palaverissa, tuijotin puhelinta pöydällä kauhusta jäykkänä. Olin aivan varma, että puhelimen valot alkavat vilkkumaan saapuvan puhelun merkiksi. Olin aivan vakuuttunut, että soittavat klinikalta ja ilmoittavat, etteivät alkiot selvinneet sulatuksesta. Koko palaveri meni ihan ohi, kun vaan tuijotin puhelinta ja sain slaagin joka kerta, kun puhelin ilmoitti viestin saapumisesta.

Puhelin ei kuitenkaan soinut eikä ilmoitusta tullut. Suuresti helpottuneena menimme miehen kanssa klinikalle kuuntelemaan tilanteen. Molemmat alkiot ensimmäisestä oljesta selvinneet sulatuksesta! Mitä tehdään? Siirretään.

Siis kaksoset siirrettiin. Hui!

Perjantaina vihdoin pärähti plussa ovistestiin. Eli tiistaina yritetään ensimmäistä Pakastetun alkion siirtoa. (Vasta tiistaina sen vuoksi, että alkiot ovat 72 tuntisia)
Pakkasessahan on siis 6 alkiota kolmessa oljessa. Luulisi, että tolla saaliilla olisi melko hyvät mahdollisuudet päästä siirtämään, mutta eipä näistä koskaan tiedä. Jos kuitenkin käy niin onnellisesti, että molemmat alkiot selviävät sulatuksesta, niin kaksoset siirretään. Hui, jännää!